torstai 23. elokuuta 2018

eläinoikeusantologia




Hei eläinten ystävät!

Teen blogiantologiaa lajisortoaiheisista runoista ja runollisen kauniista proosapätkistä. Olisi hienoa, jos tarjoaisit omia runojasi kuvan kera tai ilman. Tämä edistyy hitaasti, koska joudun kyselemään tekijänoikeuksia.   

Tämän blogin runoja ja nimeämättömiä kuvia ei saa käyttää spesistisiin (lajisortoa edistäviin) tarkoituksiin tai eläintuotteiden markkinointiin. Muuten ne ovat vapaasti käytettävissä. Toisten, tekijänoikeuksien suojaamien, kohdalla on kerrottu kirjoittaja ja kuvan ottaja tai sen lähde.

Omia runojani julkaisen blogini osassa omat eläinrunoni.

Herkän runollisia hetkiä!, Annika Lemola





















”Ja kun kissanpoika kuoli, emonsa viimeinen, sille haettiin metsän kaunein kohta ja puutarhan kauneimmat kukat. Ja yksineläjälle joka sanoi: − Älkää tuoko sitä mun mökkini lähelle ettei se haise, piti kivahtaa: − Hajutko sulle on tärkeemmät kuin tän kissan henki? Eivät saisi pienet hajuelämykset loukata suuria tunteita. Se on niin kuin sisäänrakennettuna heissä, se hartaus. Ennen kuin se viedään:”


katkelma Helena Anhavalta kirjassa Eläinrunojen kirja








”Metsä. Kun sulki silmänsä äänimaailma näyttäytyi heti kirkkaana ja värikkäänä. Ylimmäisenä soivat laulurastas (Turdus philomenos) ja sirittäjä (Phylloscopus sibilatrix), alempaa pensaikosta kuuluivat kultarinta (Hippolais icterina) ja hernekerttu (Sylvia curruca). Etäämpää kutsui Suomen yleisin pöllö sepelkyyhky (Columba palumbus), ja kuusten latvusten korkeudelta erottuivat hentoina pikkukäpylintu (Loxia curvirostra) ja vihervarpunen (Carduelis spinus). Hippiäisen (Regulus regulus) vielä heiveröisempää säettä oli vaikeata niiden läpi erottaa. On hiuksianostattavaa ajatella, että suurin osa ihmiskunnasta ei tiedä tästä ihmeellisestä todellisuudesta mitään ja joutuu tappamaan aikaansa ja elämäänsä ajanvietettä etsien. Tähän itse asiassa kiteytyy paljon ajastamme, sivilisaatiosta ja länsimaisen tietoisuuden tilasta, johon kaikeksi onneksi on pikku ihmisen mahdollista puheella ja tekstillä vaikuttaa.”

katkelma Pekka Saurin romaanista Parempaa kuin seksi
(kuva: Wikipedia: sirittäjä)





Olisiko niin kamalaa, jos kaikki syntyneet saisivat elää?
Olisiko niin kamalaa, jos kaikki saisivat kokea lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden ja vanhuuden?
Olisiko niin kamalaa, jos kaikki saisivat valita mielitiettynsä ja rakentaa pesänsä?
Olisiko niin kamalaa, jos kaikki äidit ja isät saisivat hoivata pienokaisiaan?
Olisiko niin kamalaa, jos kaikki saisivat käyttää loistavia kykyjään, kokea itsensä tarpeellisiksi, ja elämänsä mielekkääksi?
Olisiko niin kamalaa, jos kaikki lentokykyiset olennot saisivat lentää taivaan vapaudessa? Olisiko niin kamalaa, jos kaikki laukkaavat olennot saisivat laukata arojen lakeudessa? Olisiko niin kamalaa, ellei viattomia saisi vangita?
Olisiko niin kamalaa, ellei viattomia saisi tappaa?
Olisiko niin kamalaa, jos kaikki eläimistä pitävät myös arvostaisivat heitä?
Olisiko niin kamalaa, jos rakkaus tarkoittaisi toisen hyvää?
Olisiko niin kamalaa, jos rakastaisimme?


Beryl Furman
(kuvauspaikka: Eläinsuojelukeskus Tuulispää)

























"Me jaamme maailmamme miljoonien ja taas miljoonien elävien olioiden kanssa. Ne kaikki ovat ihmeitä. Kissojen köyristyneet selät ja kehräävä ääni. Gasellin loikka. Vaskitsojen luikertelu. Kettujen vilkkaus. Eivät ihmisen orjia tai palvelijoita, vaan kumppaneita, kunnioituksemme arvoisia."

katkelma Pam Brownin runosta kirjassa Toivon sinulle onnellisuutta
(kuva: Craig LymmCC BY-ND 2.0)






“it’s not “natural” “normal” or “kind” the flesh you so fancifally fry the meat in your mouth as you savour the flavour of MURDER NO NO NO IT’S MURDER NO NO NO IT’S MURDER who hears when animals cry?”
biisistä Meat is Murder levyltä The Smiths: Meat is Murder







Sinä osaat olla enemmän ihmisiksi kuin monet ihmiset. Sinä kuuntelet ja sulata minun ajatuksieni solmukohdat. Ja minä jaksan kuunnella muita. Me pesemme maisemilla molempien mielet. Ja minä lohdutan sinua kun alakuloisuutesi kertoo, että tallilla joku on ollut karkea. Taito ja ymmärtämys voittavat vielä kovuuden. Mutta varo silti ihmistä eniten, eläimeni. Varo pahaa, ystäväni.”

ote Ulla-Maija Aaltosen proosasta kirjasta Hevonen ja minä






"Me elämme toisissamme, toisistamme, toistemme kanssa, riippuvaisina toisistamme − sisäkkäin: katsokaa kedon liljoja, ei yksikään varpunen kuole minun taivaallisen Isäni sallimatta. Näin saattoi ymmärrys hyppäyksittäin edetä mielessäni, mutta ymmärrys joka oli liian suuri todella ymmärrettäväksi. Alkuaavistus kenties, häivähdyksiä.
Olin huomaavinani uutta varovaisuutta tai ehkä hellyyttä, hellävaraisuutta: katso ettet tallaa. Ettet lyö rikki. Tuhoa, tee pahaa millekään missä on elämää."

katkelma Tito Collianderin romaanista Lähellä















omat eläinrunoni




Hei eläinten ystävät!


Olen vantaalainen kirjastotäti, joka kirjoittaa lajisortoaiheisia runoja.Tykkään yhdistää runoa ja kuvaa. Valokuvista vain harvat ovat omiani, loppujen tekijänoikeudet on sovittu.
Tämän blogin runoja ja  kuvia ei saa käyttää spesistisiin (lajisortoa edistäviin) tarkoituksiin tai eläintuotteiden markkinointiin. Muuten ne ovat vapaasti käytettävissä.

Tämän blogin toisena osana on eläinoikeusantologia, johon kerään toisten runoja ja runollisia proosanpaloja.

Toiseuden ymmärtämistä avartavia lukuhetkiä!, Annika Lemola

                                                        oma kissa sylissä










IHMINEN PELASTAA ELÄIMEN

Se on uutinen
kun eläin pelastaa ihmisen
tai ihminen pelastaa eläimen
pahasta pulasta.

Mutta koko ajan sitä tapahtuu
vastavuoroista antamista.
Lemmikki elvyttää masentuneen,
koehiiri tylsistyy ja kärsii,
lehmä antaa ihan kaikkensa,
nahkansa, lihansa, maitonsa, vasikkansa,
tarhaeläimet turkkinsa,
metsät tyhjennetään eläimistä,
ihmisten tarpeisiin.

Me otamme löytökoiria
loukutamme kissoja
valitsemme kasvisruokaa
kulutamme eettisesti
lahjoitamme rahaa
laadimme lakeja
valistamme toisiamme.

Eikö olekin kohtuullista
auttaa niitä, jotka eivät osaa puoliaan pitää.
Niitä joille olemme velkaa
aikojen alusta asti.
Niitä joiden olisi pitänyt antaa elää omillaan
omassa rauhassaan.
Mutta eihän eläimiä voinut vastustaa,
ei voi nytkään,
jospa vain riistäisimme vähemmän ja rakastaisimme enemmän.




UUSI PONI

Ratsastuskouluun saapuu uusi poni
sellainen satuponi
sädehtiväsilmäinen ja lennokas
kiltti ja innokas
häntä kaarella, korvat törröllä
aivan kuin karvakin kiiltäisi.
Vain taitavat tytöt ratsastavat sillä
heitä ihaillaan.
Kaikki haluaisivat
mutta eivät uskalla:
ennen kuin askel madaltuu
ennen kuin into laantuu
ennen kuin häntä laskeutuu ja korvat painuvat sivuille päin
ennen kuin satukiltteys väistyy ärtyneisyyden tieltä
ennen kuin silmät sammuvat.
Sitten vuosien päästä kun karvakin himmenee
sillä on jo toivoa
päästä jälleen metsäteille
laukkaamaan vaivattomasti tyttö selässään.
Sellainen herkkä, joka ei satuta sen selkää,
ei vaadi liikaa, ei vedä suusta, ei lyö raipalla.
Sellainen jolle on pääasia rakastaa, ei ratsastaa.


 (kuva: Pixabay CC0 Public Domain)


                                                                                                                                                                                                   












SONNI

Voi ei, sonni! Sanat jotka aluksi kuulin.
Ei sitten muuta, ei ole ollut eikä tule,
paitsi syntymä ja kuolema.
Ei ole mistä unia nähdä.
Syntymä oli ankea, huusin äitiäni viikon.
Kuolema on pelottava,
tällaiselle mikä ei ole mitään nähnyt.

Karsinan seinät, jalkoja särkee,
lehmät liikkuvat minä en.
Samaa ruokaa, toisten vankien katselua,
luonnoton sisäilma, keinovalo.
Tuotan lihaa, siinä se.
Mitään elämystä en saa, en pienintä hetkeä.

Odotan tyhjyyttä, jälleensyntymistä, ihmettä.
Jospa joku ohittaessaan  edes huomaisi minut,
jospa syntyisi sankaruus, jossa rakkaus ja valta,
ylittäisivät lajien rajat.









SUURIN OSA

Suurella osalla kissoista ja koirista
ei ole hyvä olla.
Jokin on usein vialla,
vaikka yrittäisimme.
Ulos luontoon ne kuuluvat,
sinne mistä lajinsa on lähtöisin,
eivät ihmiset voi vapautta korvata.

Ei ole niin pientä koiraa,  niin jalostettua kissaa,
ettei elämä maistuisi, itselle ominainen.
Ei kissaa, vieraslajia, voi päästää pienempiään kiduttamaan.
Ei koiraa, liikkuvaa sielua, voi asunnossaan elättää.

Ihmiset pelastelevat niitä toinen toisiltaan,
oikein hienoa, mutta eivät ne meille kuulu.
Jonkinlainen osa niistä voi oikein hyvin,
valjaissa ulkoillessaan, rakastettuina ja tärkeinä.

Ehkä jonain päivänä,
kun me ihmiset
käännämme jalostamisinnon henkiseksi ja itseemme,
ymmärrämme mitä me niiltä saamme ja mitä annamme.